Sieluja murskattuina, sääli on sairautta
Sattuman kaupalta törmää tilanteisiin joihin vain tuntee sisällään tiettyjen “luonnekuvausten” sopivan, tänään oli sellainen. Työpaikalle oli ilmaantunut uusi tai joko vanha työntekijä, Työvoimatoimiston tai vaihtoehtoisesti lomaltaan saapunut mieshenkilö, ikäluokassaan pyörien puolen vuosikymmenen tienoilla. Sen kuvan jonka muodostin hänestä jo muutamalla katseella hänen vaatteisiinsa ja yleiseen ulkonäköön antoi kertoa sitä mitä itse kohtaaminen oli. Ranteessa hieno kellotaulu, ainoa epäkohta siinä vain oli kellon ranneke joka oli kuin teurastamon lihahyllyn ketjua, paksua paksussa ja jäntevässä ranteessa, perisuomalaista sikäli. Toinen johon kaltaiseni muotihirmu (lue pinnallisuuden aalloissa elävä) kiinnitti huomion oli miehen kengät, vaaleanruskeaa nahkaa - ei kuitenkaan ihan perusmallia eikä ihan peruskaupasta, näyttivät kalliilta, mielenkiintoinen valinta työkengiksi. Jokatapauksessa koin tarpeelliseksi käydä esittäytymässä, kuitenkin hyvinkasvatetusta perheestä kun olen, joten tartuin sitten hieman ennen työajan loppumista tilanteeseen ja poikkesin hänen eteensä sanomaan rehdisti “Me ei ollakkaan vielä esittäydytty, mä oon e” ja tarjosin kättä kuten kuuluukin, hän vastasi käsieleeseen lievästi sanottuna VAHVASTI, erittäin luja ote ja pakottava katse. Sanotaanko että harvoin saan itselleni sitä olotilaa että tuntuu olevan väärässä paikassa väärään aikaan mutta kuitenkin nyt vastahenkilön kättelystä ja katseesta iski miltei adrenaliinipunastumisen kaltaisia oireita. Mies vastasi “.. Harri, terve!” hakien katsetta milteinpä suoraan omaan sieluuni, ei hauskaa. Tilanteesta hämmennykseen asti mentyäni kykenin mutisemaan nopeasti vielä jotakin moro-mutu-kaltaista muminaa takaisin ja näin ollen poistuin paikalta seisomatrukin kopin suojaan. Lähdin ajamaan poispäin ja täytyy tunnustaa että mielessäni kävi “sieluja murskaavan” miehen toimintatavat.
Sanotaan että sääli on sairautta, itse kuitenkin joudun muutamaan otteeseen tyttöystävälläni ollessa sitä kokemaan. Kyseisellä asuinalueella (yleisesti melko hyvätuloista ja sanottaisiinko “fiinimpää” kastia) on eräs mies, uskaltaisin arvioida iäksi -30 vuotta. Hän on pukeutunut HYVIN, urbaanilla tavalla muodikkaasti, omaten erittäin hyvännäköisiä sneakkereita, aurinkolaseja sekä paljon muitakin yksityiskohtia jo tyylikkäiden vaatteiden lisäksi. Kasvonmuodot ovat tummat ja karismaattiset, ainut joka kasvoilta mielestäni puuttuu on karvoitus - sillä sen tummuus sopisi hyväksi lisäksi mukaan. Se miksi kerron tästä johtunee siitä että kaiken tämän positiivisen kuvan jälkeen löytyy se yksi todennäköisesti synnynnäinen vamma joka saa kaikesta tästä huolimatta itseni tuntemaan sääliä. Kävelytapa on laahaava, jostakin fyysisestä vammasta johtuen kyseinen mieshenkilö ei kykene kävelemään kunnolla vaan kävelytapa vaikuttaa koko ruumiin liikkumiseen, jalat laahaa lievästi ja sen myötä myös ylävartalo toimii yhtälailla hieman vajaasti kävellessä. Rehellisesti voisin sanoa kyseisen näyn saavan allekirjoittaneen kokemaan niin isoa pahaa oloa että kääntää mieluumin katseensa pois kun katsoo. Tuntuu jotenkin niin väärältä että tietyt ihmiset joutuvat tiettyyn osaan, osa kärsimään ja osa toimimaan. Toivon kovasti että kyseisellä miehellä on valtava sosiaalinen yhteisö jonka ympärille hän tukeutuu ja sen myötä omaa äärettömän hyvän itsetunnon ja elämänhalun - toivon sitä todella sillä en pidä omasta tunteestani jonka myötä haluaisin kaveerata hänen kanssaan, johtuen todennäköisesti juuri säälistä.
Biisilista (vol. ??):
Hot 108 Jamz (Hiphop)
- e