Yksinäisyyden huipulla
Katson kelloa ja totean sen taas kummallisesti venähtäneen yhteen yöllä, aamulla kännykän herätys pärähtää Kanye Westin - Good Morning biisillä tasan kello kahdeksan ja siitä suihkuun. Vittu. Tänään töiden jälkeen keskustaan ja siitä Hotelli Vaakunan aulaan istuskelemaan isäni kanssa siksi aikaa että toinenkin osapuoli vanhemmistani saapui työkeikalta paikalle. Käytiin syömässä hyvässä espanjalaisessa ruokaravintolassa joka sijaitsee Eerikinkadulla, sieltä sitten Elielin kautta porukat heittivät sitten autolla itse kotiin ja huh, siinä vaiheessa kun moikkailtiin tyyliin “nähdään taas, näkemisiin“, niin täytyy sanoa että tulvi hetkeksi kaikki se “vanha” mieleen, se kun vielä asui vanhempien luona. Selän kääntämisen jälkeen katselin poispäin ja mieli erittäin haikeana siitä ettei kotona ole ketään odottamassa, ei edes sitä pientä karvaista kaveria jonka hinkuaminen on kohonnut taas aivan tajuttomiin sfääreihin. Ja eikö hetken kuluttua sitten taas saatu tyttöystävän kanssa mojova riita aikaiseksi sivuten taas löyhästi tätä kesäistä tapahtumaa, tai (hänelle) sitä “aiempaa-minää” - ottaapa taas aivoon kun toinen ei vaan luota, liekkö edes yrittänee.
Viikonloppu lähestyy ja viikko on taas kulunut pirun nopeasti. Melankolinen fiilis, kyllä tää tästä.